Kun lapsi harrastaa ja kilpailee.

Olen opettanut tanssia yli 10-vuotta päätoimisesti, ollut mukana kisamaailmassa sen 10-vuotta niin kilpailijana kuin valmentajankin roolissa. Viimeiset pari vuotta myös oma poikani on ollut mukana kisamaailmassa ja olen siis päässyt katsomaan sitä maailmaa myös vanhemman roolista. Ajattelinkin kirjoittaa postauksen omista ajatuksistani kisamaailmaan liittyen. En koe, että minun ajattelu tapani on ainoa oikea, toimi kaikille, enkä todellakaan syyllistä muita tapoja ajatella ja kilpailla. Minun kisakasvatus voi olla juuri oikea vain meille,  se toimii juuri nyt ja voi olla että tulee muuttumaan lasten kasvaessa.

Kilpailu sanana on aika kova, mutta toisaalta liittyy jollain tapaa elämään aina. Tanssikisoissa, joissa me käymme ei ole suoraan annettu tiettyjä juttuja joilla pärjää ja saa pisteitä. Tanssissa on ihanaa se, että kaikilla on oma tyyli ja omat vahvuudet ja silti kaikilla on sama lähtöviiva. Suomen ikäkausi- ja SM-kisoissa käytössä on 3D tuomarijärjestelmä, jonka pohjalta tuomarit tekevät työtänsä. Katselmuksissa "tuomarointi" on taas ihan erilaista, joka mahdollistaa ihan erilaisten teosten esiin tuomisen. Mutta, ne niistä, nyt haluan keskittyä enemmän ajatukseen, miten antaa hyvät eväät kisaan osallistuvalle lapselle. 

Meidän vanhimman pojan on muuton myötä vienyt mukanaan tanssi ihan täysin, ennen hän harrasti koska se oli kivaa, osallistui kisoihin, koska ne olivat Oulussa ja etsi hieman omaa paikkaansa. Täällä hän löysi tanssin ihan uudella tavalla, sai uusia kavereita ja pääsi mukaan mahtavaan porukkaan. Vaikka mahtava porukka ja opet oli Oulussakin, ehkä myös ikä on vaikuttanut täällä löytyneeseen kipinään. Oliver rakastaa tanssimista, tanssii koko ajan joka paikassa! Syksyllä hän ilmoitti, että tahtoo osallistua kisoihin muutenkin kuin muodostelmalla, johon oli keväällä pyrkinyt ja saanut paikkansa. Tänä vuonna siis matkaame kisoihin Jyväskylään ja Oliver osallistuu kolmeen eri sarjaan siellä! Treenejä on ollut paljon, mutta myös vapaista on pidetty kiinni ja futistakin jaksettu pelata kaiken lisäski, ihanaa kun innostusta riittää. Nyt kun kisoihin on enää pari yötä, on pieni jännitys alkanut selvästi hiipiä ajatuksiin. Jännitys on mielestäni aina hyvä asia, se kertoo siitä, että se mitä tekee tuntuu itselle tärkeältä, pelottaa ei kuitenkaan saa. Jos jännitys muuttuu  peloksi, siitä pitää keskustella ja saada pelko muuntumaan jännitykseski. Yleensä puhuminen, harjoittelu ja positiiviset mielikuvat auttavat tässä. Opettajana välttelen paljon kilpailu sanaa, vaikka tiedän, että se monesti puskee parempiin suorituksiin, kuitenkin koen, että se fiilis, ilo ja onnistumisen tunne eivät saa jäädä kilpailun varjoon. Tanssissa parhaaseen tulokseen pääsee yleensä silloin, kun lavalla uskaltaa vähän nauttia, tahtoo näyttää parhaansa ja uskoo itseensä ja esitykseensä, mutta ottaa ripauksen myös kilpailutahtoa mukaan lavalle. Kilpailu ei saa missään muodossa aihettaa lapselle liikaa painetta, sillä silloin se syö motivaation ja ilon tekemisestä.

Niin oman lapsen, kuin oppilaidenkin kanssa käyn aina läpi koko kilpailupäivän aamiaisesta nukkumaan menoon, jokainen mahdollisuus käydään läpi, mietitään miten niihin voisi suhtautua, mitä voisin tehdä onnistuakseni, millaisen fiiliksen toivon jäävän oman esityksen jälkeen. Kilpailuissa tulee aina pettymyksiä jollekin, mutta myös niitä onnistumisia ja palkintosijoja, miten voisin iloita ystävän puolesta ja tsempata muita. Yleensä kun kisoihin on valmistauduttu hyvin, kaikki menee myös hyvin. Tässä vastuu on ehdottomasti niin valmentajalla, kuin kotiväelläkin. Itse äitinä koen, että kisapaikalla minun tehtäväni on kannustaa, olla ylpeä ja uskoa omaan lapseen täysillä, kävi miten kävi. Vertailu muihin, kritiikki ja jännityksestä kiukuttelevan lapsen komentelu tuskin auttaa. Tarvittaessa väistyn sivulle ja annan tilaa opettajalle, tai lapselle itselleen. Loppu peleissä kisat ovat vain yksi etappi tanssimatkalla, etappi josta jää muistoja loppu elämäksi. 

Tällä kertaa odotan tulevia kisoja todella innoissani, pääsen mukaan ihan vain tanssiäitinä ja nämä ovat meidän pojan ekat kisat muualla kuin kotikaupungissa. Hotellimajoitus ja kaverit samassa hotellissa, sitä on odotettu! Me saadaan mukaan myös mun äiti, josta on varmasti apua pienempien kanssa, koska minä aion istua katsomossa niin paljon kuin mahdollista. Tämä on nimittäin myös itselleni oppimatka, koska opettajana ei ole koskaan valmis,  vaan katsomalla muiden töitä voi oppia niin paljon. Minä olevan ihminen joka jännittää paljon ja eniten jännitän juuri lavan ulkopuolella, se tunne kun oma oppilas valtaa lavan on vaan jotain niin mahtavaa, jännitys, ylpeys ja ihastus vaan valtaa kehon. Mutta arvatkaapa vaan mikä tunne on katsoa omaa lastaan lavalla! Se se vasta jännää onkin, luulenpa että katsomoassa istuu  monta maailman ylpeintä  ja jännityksestä ihan vähän vapisevaa vanhempaa viikonloppuna! 

Kannustus, kuskaus ja kustannus, siinä kolmen K:oon supervinkki kaikille harrastajien vanhemmille. Silloin kun luotto valmentajaan/opettajaan on kohdallaan tämä kolmen K:oon vinkki on se mikä toimii. Tsemppiä kaikille vanhemmille, hyvä me!