SOPIVASTI SIKIN SOKIN

Tänään oli ehdottomasti koko kevään kiireisin, aikataulutetuin ja stressaavin päivä. Aamuksi oli sovittu treenit 9-11, Oliver piti toki heittää eskariin 8:30 ja 8:25 tajuttiin et matkassa pitää olla eväät ja pyörä. Eväät reppuun ja pyörä takakonttiin, kypärä päähän ja lapsi autoon. Klo 8:29 oltiin jo eskarilla, "äiti, mä unohdin mun repun" ja ei muuta ku takas kotia ja 8:32 takas eskarilla, tyylikkäästi vähän myöhässä. Kaupan kautta kotia ja aamukahvit tulille, kahvi keepcupiin ja Petrus autoon (onneksi ystäväni oli kylässä helpottamassa aamua) ja nokka kohti tanssisalia. Tänään äiti ei saanut liikkua, saatika tanssia, joten vähän meni hengailuksi se treeni.  Yhdeltätoista kaahasin kangaskaupan kautta kotiin ja kotona odotti musiikin miksausta,  pukujen ompelua ja liimausta, ai niin ja pitihän sitä syödäkin jotain ja hups, yhtäkkiä kello oli 12:28 ja oli taas kiire. Ajoin tuhatta ja sataa eskarille ja takaisin ja jatkoin paniikissa hommia. Uskokaa tai älkää, muutaman luovutus...

Viime viikolla saatiin taas yksi asia tältä keväältä päätökseen, kun maanantaista keskiviikkoon nautittiin tanssikoulun oppilasnäytöksistä ja sunnuntaina pidin tämä kevään viimeiset lukujärjestystunnit. Kotiin saavuin kukkien ja suklaiden kera, kiitos ihanat oppilaat! Vielä ei kuitenkaan ole aikaa heittäytyä kesän viettoon, eikä sää kyllä siihen vielä niin houkuttelekaan, vaan nyt on aikaa keskittyä kisaohjelmien treenauttamiseen. Kyllä se kesä jo kovaa vauhtia lähenee ja tuntuu, ettei ennen heinäkuun alkua ehdi hengähtääkään kunnolla, vaikka oikeasti arki on jo hieman helpottanut, mun pää ei vaan vielä tajua sitä.  Viikonloppuna työpäivät olivat jo paljon aiempia lyhyempiä ja ehdin lauantaina onnekseni myös heilumaan kentän reunalle, kun Oliverilla oli jalkapalloturnaus. Sunnuntaina en töistä paikalle päässyt, mutta onnellinen pieni futari odotti kotona mitali kaulassa. Minusta on niin kiva, ettei pelit vielä tuossa iässä mene liian vakavaksi, vaan keskitytään siihen, että kaikill...

12.5.2008 meni taju, meni muisti, sai mieheni kiireisen puhelun, jäi miehellä kotiavaimet, ajoi mieheni peloissaan luokseni... Ja 15 minuuttia myöhemmin hän oli isä, minä äiti, me yhdessä vanhemmat pienelle pojalle. Silloin muuttui meidän elämämme, ei muuttunut vain vähän, vaan muuttui täysin. Tuo pieni ruskea tukkainen poika täytti sydämestämme palasen, palasen, jota en edes tiennyt ennen sitä olevan. Tuo pieni 2,4 kiloinen poika teki meistä perheen. Tuo pieni ihme, joka naurullaan saa meidät hymyilemään joka päivä, joka vitseillään saa nauramaan meidät ja joka olemassa olollaan saa meidät rakastamaan joka päivä enemmän. Tänään, tuo pieni ihme täyttää 7-vuotta!  Paljon onnea rakas!

Eräässä tv-mainoksessa kysytään "mitä elämä oikein on", joka kerta jään tuijottamaan mainosta, myötäillen, pudistellen päätäni ja lopuksi helpotun. Samaistun siihen jotenkin aivan täysin, joten ajatus siitä "mitä elämä oikein on" on pyörinyt mielessäni viime aikoina taukoamatta. Olen huomannut analysoivani tekemisiäni, seurannut lapsiani tarkkaavaisemmin ja huomannut hymyileväni paljon. Mainoksessa elämä rullaa kasvamisen, kiireen ja valintojen kautta ohitse, mutta muistuttaa lopulta kaikesta muusta. Minä täytän tämän vuoden lopulla 30-vuotta! Se on melko paljon se. Olen siis elänyt tähän mennessä jo lapsuuden, teini-iän, kasvanut aikuiseksi, tullut äidiksi, vaimoksi ja ostanut talon. Tai, jos totta puhutaan, en vieläkään oikein tunne olevani aikuinen... Aikuinen kuulostaa niin kummalliselta, aikuinenhan tietää kaiken, aikuisia pitää uskoa ja aikuisia pitää kunnioittaa. En minä ole aikuinen, mutta minä olen nainen, en enää mikään tyttönen, se täytynee myöntää, o...