2015/01/16

Ihanan kummallinen elämä

Reilu vuosi sitten istuin neuvolassa jälkitarkastuksen merkeissä. Meille kaikille äideille tuttu juttu, kysellään kuulumisia, tarkastellaan miten on palauduttu synnytyksestä ja puhutaan tulevasta. Minulle hoitaja painotti, kuinka raskautumista ei saa edes harkita vuoden sisällä, kun takana oli kaksi sektiota, kroppani ei tulisi kestämään sitä. No, naurahdin ja sanoin, että kyllä meidän joukkue on nyt tässä ja tällä hyvä. Hoitaja virnuili, että kun olen vielä kovin nuori ja ehdin vielä vaikka ja mitä, mutta olin varma asiasta, että kaksi riittää kiitos, hyvä näin. Minun hermoilla ei kolmen kans enää taisteltaisi ilman romahduksia. Kotiin lähdin jälkitarkastuksesta pettyneenä, kroppani ei ollut palautunut kuten toivoin ja liikunta kielto iskettiin päälle. Mietin että mitä jos en enää saakaan itseäni kiinni niskasta ja jämähdän sohvaperunaksi, no onneksi veri vetää tanssimaan ja huoli on haihtunut ja tunnistan taas itseni peilistä. Minun ruokahalulla ei todellakaan kestäisi vain makoilla sohvalla.

Vuotta myöhemmin muistelen tuota neuvola käyntiä nauraen, nimittäin kaksi viikkoa jälkitarkastuksen jälkeen se iski! Nimittäin kauhea haikeus siitä, että en enää ikinä kokisi vauvavatsaa, niitä ensimmäisiä potkuja, niitä ensimmäisiä hymyjä, sitä tunnetta kun nään vauvan ensimmäisen kerran. Tuolloin ensimmäiset pienet vaatteet oli jo pakattu laatikoihin ja ajatus siitä etten enää tarvitsisi niitä tuntui kamalalta ja tuntuu edelleen. Mieheni on vahvasti sitä mieltä, että kaksi riittää eikä enempää lapsia meidän perheeseen tule ja tämä saa minut joka kerta turhautumaan kun asiasta edes puhutaan ääneen. Olen siis miettinyt asiaa viime aikoina paljon, johtuen varmasti siitä, että ystäväpiiristäni satelee vauvauutisia. Olen asian kanssa melko yksin, tai siltä minusta ainakin tuntuu, vaikka tavallaan tiedän etten ole. Mieheni ajattelee asiaa taloudelliselta kannalta ja minun jaksamiseni kannalta, sekä edellisten perusteella ehkä hieman pelkää raskautta. Ulkopuolisen on helppo sanoa, että teillä on vielä aikaa ja olette vielä niin nuoria, mutta kyllä minä voin aivan rehellisesti myöntää, että haluan elää vielä omaa elämääni kun lapset lentävät pesästä, enkä halua tuolloin olla eläkeikäinen. Siksipä kolmas pitäisi tehdä nyt, jos meille siis sellainen suotaisiin, eihän niitä lapsia noin vain tehdä. 

Minulla on paljon ystäviä ja tuttavia jotka ovat eläneet täysillä, matkustelleet, opiskelleet ja nauttineet elämästään nuorena. Joskus iskee kateus kun katson kuvia kun kaverit loikoilevat aurinkorannalla drinkit kädessä, tai vilkuttavat iloisesti maailman toiselta puolen isot reput selässä. Siinä kun kakkavaippaa vaihtaa ja kuuntelee kiukuttelua vääränlaisesta leivästä hiukset nutturalla kolmatta päivää ja eiliset meikit kasvoilla, tuntuu oma elo melko kiinnostavalta sillä hetkellä. Mutta sitten seuraavalla sekunnilla joku halaa mua jalasta ja toinen tarjoaa piirrustustaan, jossa äiti on pukeutunut supersankariksi, valitsemani tie tuntuu taas juuri oikealta, juuri siltä mille tielle olisinkin halunnut eksyä. Mielestäni ei ole oikeaa eikä väärää suuntaa siinä, haluaako lapset nuorena ja viettää "omia vuosiaan" sitten myöhemmin, vai elääkö nuoruuttaan pitkään ja miettii sitten haluaako edes lapsia. Jokainen tehköön niin kuin itse itselleen parhaaksi kokee ja nauttikoon omasta elämästään, ja iloitkoon toisten puolesta. Maailma olisi melkoisen tylsä paikka jos me kaikki eläisimme yhdellä ja samalla kaavalla, eikö?! 

Mutta, palataanpas aiheeseen "vauvakuume". Mistä ihmeestä tuo moinen on minuun iskenyt ja miksi se ei lähde pois vaikka elo helpottuu koko ajan. Enää en ole kävelevä maitokannu, jonka on oltava paikalla kun pieni mies niin vaatii, yöt alkaa mennä jo sulavasti, pojat leikkivät pieniä hetkiä kahdestaan, jolloin saan vaikka laitettua pyykit kuivumaan, pian tuo pienempikin osaa kertoa mitä tahtoo ja vaippa-aikakin on varmasti puolessa välissä, ehkä ylikin. Miksi, oi miksi mä olisin valmis tähän kaikkeen uudestaan? Mun raskaudet on olleet loppumetreille tosi helppoja, olen pystynyt tanssimaa loppuun saakka ja ainoana vaivana on ollut närästys, joka sekin helpotti lääkkeillä. Ylempänä kirjoitin raskauspelosta, jos sitä siksi voi sanoa, mutta tähän on syynsä, joka varmasti on yksi meidän suhteemme kivijalka, hetki, joka herätti ja yhdisti. Kuten sanoin, raskaudet ovat olleet kuin unelmia, mutta Oliveria odottaessani raskaus teki äkkikäännöksen viikolla 34.

Esikoista odotettiin pelon ja onnen sekaisin tuntein, tulevaisuus oli tietämätöntä, olimme vasta muuttaneet yhteen vaikka onneksi seurusteluvuosia oli takana jo monta. Vauva tulisi muuttamaan kaiken. Äitiyslomaa odotin kuin kuuta nousevaa, ehtisin laitella vauvan vaatteita ja sänkyä, ostella puuttuvia asoita ja nauttia kasvavasta mahasta. Toukokuun toinen lauantai ja viimeinen työpäivä, virallinen äitiysloma alkoi maanantaina, laskettu aika kesäkuussa. Mieheni tuli hakemaan minua töistä ja autoon istahdettua mainitsin pääkivusta, jonka jälkeen ajoimme suoraan sairaalaan tarkastamaan verenpaineet ja onneksi mentiin. Akuutti raskausmyrkytys ja kaikki mahdolliset arvot näyttivät pahalta, pelotti, mutta en tiennyt mistä oli kyse, en edes tiennyt mikä on raskausmyrkytys! No, tietämättömänä jäin sairaalaan yöksi, koska lääkäri ei ehtinyt käydä minua tarkastamassa, seuraava päiväkin meni lääkäriä odotellessa ja jokatoinen hoitaja käski vuodelepoon ja jokatoinen antoi luvan kävellä aulaan viettämään aikaa... Sitten, 12.5.2008 aamupunnitus ja sitten pimeni. Seuraava muistikuva on hissistä jossa näen paljon ihmisiä ympärillä ja minulle esitetään kysymys "soitetaanko miehelle vai äitillesi?" Olin hämilläni ja vastasin, että miehelle ja taas pimeni. Yhtäkkiä herään kamalaan nälkään ja haluan jugurttia.  Hoitaja katsoo minua ja kysyy tahtoisinko jotain ja pyydän jugurttia, en tajua mistään mitään ja hoitaja riemastuu siitä, että haluan syödä, fiilis oli outo! Sitten alkoi selvitä, myrkytys oli päässyt harvinaiseen voimmakkuuteen ja aiheuttanut kouristuksen aivoissani, jonka vuoksi olen kaatunut, lyönyt pääni ja hengissä huonekaverin nopean toiminnan ansiosta, lapsella kaikki hyvin ja näytti kuulema kovasti isältään. Kolmen päivän teholla makoilun jälkeen pääsin vasta poikani luokse, hän oli pieni ja makasi kopissa, tarvitsi apua hengitykseen ja ruoka meni nenä-mahaletkun kautta. Rakastin häntä heti ja tiesin, että asiat voisivat olla paljon huonommin ja meillä on toisemme ja terve lapsi, 9 pisteen pieni poika. 

Toista raskautta seurattiin alusta saakka tarkasti, koska kuulun riskiryhmään eikä kroppani kestäisi enää toista samanlaista tapausta. Raskaus eteni mallikkaasti ja jokaisessa ultrassa meille todettiin tulossa olevan jäntevä vauva. Viimeinen ultra oli 12.9. torstaina, jossa hoitaja sanoi ettei taida herralla olla kiire, ja että varautuisin viikon päästä käynnistykseen. Samaisena iltana meni lapsivesi ja minut käskettiinkin suoraan sairaalaan. Sektion vuoksi käynnistys aloitettiin hyvin varovasti ja lopulta lauantaiaamuna pääsin synnärille hieman tehokkaampiin käynnistysmenetelmiin ja sain epiduraalin, jonka avulla sain nukuttua. Sunnuntaiaamuna edellisenä iltana onnea toivottanut hoitaja tuli huoneeseen, eikä ollut uskoa silmiään, me olimme yhä siellä ja minä ihan yhtenä kappaleena. Lopulta minut päätettiin leikata, joka oli pettymys sen kaiken yrittämisen jälkeen, mutta samalla helpotus, en olisi jaksanut enää tuntiakaan. Vauva saatiin vihdoin ulos vaille yksi iltapäivällä 15.9.2013, 65tuntia ja 56minuuttia lapsivesien menon jälkeen. Turhautuminen ja pettymys omaan kroppaan oli valtava. Lopulta sain tuon pienen tuhisevan nyytin aivan kasvojeni eteen ja helpotus ja rakkaus veivät huolet mennessän, odotus oli vihdoin ohi.

Hakemassa pikkuveljeä kotiin<3

Jos meille siis suotaisiin vielä kolmas lapsi, raskautta seurattaiisin taas tarkoin ja suunniteltu sektio olisi luultavasti viimeistään viikolla 38. En kuitenkaan halua kolmatta lasta yksin, enkä edes haaveilla siitä yksin, joten mikäli mieheni aikoo pitää päänsä, minun on kai nöyrryttävä tilanteeseen. Ja ei, en aio katkeroitua asiasta, näin olen päättänyt. Minulla on maailman ihanimmat pojat ja ihana mies joita rakastan, joten tässäkin suhteessa on kai tehtävä kompromisseja. Tulevaisuus näyttäköön mihin elämämme johtaakaan. Minä jotenkin uskon, että kaikella on tarkoituksensa. Elämässä pitää olla pettymyksiä ja suruja, jotta osaa nauttia ilosta ja onnesta. Voihan olla, että vielä jonain päivänä meidän auton takapenkillä tapellaan siitä, kuka saa vuorostaa istua keskipenkillä tai sitten meidän auton keskipenkki pysyy koirien paikkana, kuten nytkin. Välillä todella mietin, että olenko hullu kun edes haaveilen kolmannesta minun hermoillani. Enkä myöskään usko että tämä kovin kauaa kestää, helppous saattaa viedä voiton vielä. Arvostan kyllä monilapsisten perheiden äitejä aivan älyttömästi ja ihailen sitä, että he pystyvät pitämään koko homman kasassa.

On tämä elämä vaan niin kummallista, ja entäs sitten tämä äitiys... Äitiyttä voisi kuvailla miljoonilla eri sanoilla, onhan tämä yhtä aikaa pelottavaa, ihanaa, väsyttävää, virkistävää, uutta, vanhaa, kummallista, tavallista, se on kaikkea ja mikä parasta, ja ehkä myös pahinta, se on sitä kaikkea joka päivä! Äitiyttä ei voi mitata synnytyksen, imetyksen, tai lastenmäärän perusteella, äitiys ei ole kilpailu. Suuri arvostus, hatun nosto ja voimahalaus jokaiselle äidille ja isälle! Hyvä me!






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit piristävät päivää, kiitos <3