All is pretty... vai onko?
Päivä alkaa hämärtyä ja kääntyä iltaan, onneksi. Aamu alkoi myöhästymisellä eskarista, siitä huutavan lapsen kanssa kauppaan ja kotona odotti imuri keskellä lattiaa, odottaa yhä. Tää päivä on yksi niistä päivistä, etten oo ihan varma onko tää totta. Olen puhunut paljon puhelimessa ystävien kanssa ja jokainen puheluista on jättänyt minuun paljon ajatuksia, ehkä liikaa tästä päänsärystä arvellen. Hassua miten juuri tänään ystävillä on ollutkin minulle jotain eritystä kerrottavaa.
Olen ihmisenä sellainen, että mietin paljon, jään miettimään ja haluan aina ratkaista kaiken. Vihaan auki jääneitä tilanteita, hoitamattomia asioita ja ehkä juuri siksi vihaan riidellä, ja riitelen usein vain yksin sisälläni. Ehkä juuri tästä syystä matematiikka on ollut aina mun lempiaine - se päättyy aina johonkin, asiat ratkeaa... hah mikä aasinsilta. Mutta, siis mitä yritän sanoa, en tiedä, piti vain alkaa kirjoittaa ja yrittää purkaa nää miljoona ajatusta pääni sisältä. Tänään olen taas törmännyt ajatukseen "ketä varten me olemme ja elämme". Toimin paljon hetken mielijohteesta, fiiliksen varassa ja annan mennä jos siltä tuntuu, saan päähänpistoja ja sitten teen - tämä sama koskee niin kotia, työtä kuin arkea. Tänään olen itkenyt ilosta ja surusta, nauranut vedet silmiin, tuntenut suurta pettymystä, ollut käsittämättömän onnellinen, menettänyt fiilikset kaikkeen, innostunut uudesta, haaveillut, luovuttanut, tuntenut kiitollisuutta, epäillyt itseäni, nuaranut maailmalle, vihannut, rakastanut, ollut ymmärretty, ollut ymmärtämättä, ollut vääränlainen, ollut oikeassa - pohtinut kaikkea tätä, mikä minun pitäisi olla, mitä minun pitäisi ajatella. Mielessäni pyörii kysymys, miksi maailma on niin epäreilu? Liian pieni ihminen näin suuriin ajatuksiin.
Äsken tuijotin väsynyttä lasta silmiin, kun työntelin vaunuja pitkin lumisia katuja ja muistin taas mikä minun elämässäni on kaikkein tärkeintä.
Oikeastaanhan päivä ei ole ollut hassumpi, vaikka päässä fiilis onkin täysin eri, nyt yritän vain kaivaa ne ihanat uutiset sieltä pääkopasta, joita tänään olen saanut ja nostan suupielet ylöspäin. Tilaamamme julisteetkin tuli ja sai kehykset ympärilleen, toinen pääsee koristamaan mieheni uutta toimistoa ja toinen sai jäädä nojailemaan olohuoneen seinälle. Teksteistä käytiin pientä vääntöä, mutta onneksi kompromissi löytyi!
Erästä radiohittiä lainatakseni, "elämä on hassuu, ja ku sataa sitä kastuu..."
Olen ihmisenä sellainen, että mietin paljon, jään miettimään ja haluan aina ratkaista kaiken. Vihaan auki jääneitä tilanteita, hoitamattomia asioita ja ehkä juuri siksi vihaan riidellä, ja riitelen usein vain yksin sisälläni. Ehkä juuri tästä syystä matematiikka on ollut aina mun lempiaine - se päättyy aina johonkin, asiat ratkeaa... hah mikä aasinsilta. Mutta, siis mitä yritän sanoa, en tiedä, piti vain alkaa kirjoittaa ja yrittää purkaa nää miljoona ajatusta pääni sisältä. Tänään olen taas törmännyt ajatukseen "ketä varten me olemme ja elämme". Toimin paljon hetken mielijohteesta, fiiliksen varassa ja annan mennä jos siltä tuntuu, saan päähänpistoja ja sitten teen - tämä sama koskee niin kotia, työtä kuin arkea. Tänään olen itkenyt ilosta ja surusta, nauranut vedet silmiin, tuntenut suurta pettymystä, ollut käsittämättömän onnellinen, menettänyt fiilikset kaikkeen, innostunut uudesta, haaveillut, luovuttanut, tuntenut kiitollisuutta, epäillyt itseäni, nuaranut maailmalle, vihannut, rakastanut, ollut ymmärretty, ollut ymmärtämättä, ollut vääränlainen, ollut oikeassa - pohtinut kaikkea tätä, mikä minun pitäisi olla, mitä minun pitäisi ajatella. Mielessäni pyörii kysymys, miksi maailma on niin epäreilu? Liian pieni ihminen näin suuriin ajatuksiin.
Äsken tuijotin väsynyttä lasta silmiin, kun työntelin vaunuja pitkin lumisia katuja ja muistin taas mikä minun elämässäni on kaikkein tärkeintä.
Oikeastaanhan päivä ei ole ollut hassumpi, vaikka päässä fiilis onkin täysin eri, nyt yritän vain kaivaa ne ihanat uutiset sieltä pääkopasta, joita tänään olen saanut ja nostan suupielet ylöspäin. Tilaamamme julisteetkin tuli ja sai kehykset ympärilleen, toinen pääsee koristamaan mieheni uutta toimistoa ja toinen sai jäädä nojailemaan olohuoneen seinälle. Teksteistä käytiin pientä vääntöä, mutta onneksi kompromissi löytyi!
Erästä radiohittiä lainatakseni, "elämä on hassuu, ja ku sataa sitä kastuu..."
Kommentit
Lähetä kommentti
Kommentit piristävät päivää, kiitos <3